Viime päivinä meilläkin on taas alettu käydä keskustelua Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Monen mielestä juuri nyt asiasta ei saisi keskustella. Milloinkahan se oikea aika sitten olisi?

Silmiinpistävää keskustelussa ja niissä yhteydenotoissa joita olen saanut on, että käsitykset Naton jäsenyydestä ja sen merkityksestä ja vaikutuksesta Suomelle ovat monesti vanhentuneita tai vailla todellisuuspohjaa. Kylmän sodan aikainen disinformaatio on mielissä edelleen.

Yritän oikaista muutamia minun tietooni tulleita väärinkäsityksiä Natosta. Myönnettäköön, että olen useasti todennut julkisestikin, että Nato-jäsenyys olisi Suomen puolustamisen kannalta esillä olleista vakavasti otettavista vaihtoehdoista paras, mutta asiaa ei pidä ehdoin tahdoin ajaa eteenpäin ilman kansan hyväksyntää.

Juupas-eipäs -väittelyn sijaan avoin, asiapitoinen ja faktoihin perustuva laaja keskustelu on tarpeen Suomen turvallisuuden pitkäjänteiseksi kehittämiseksi.

Moni on sitä mieltä, että Suomen tulee olla liittoutumaton ja puolueeton. Emme ole nyt kumpaakaan. Suomi on Euroopan Unionin jäsen ja sitoutunut noudattamaan EU:n yhteistä ulko-ja turvallisuuspolitiikkaa – olemme siis liittoutuneita. EU:lla ei kuitenkaan ole omia joukkoja eikä turvatakuita, eikä sellaisia ole näköpiirissäkään, koska lähes kaikki 28:sta EU-maasta ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta myös Naton jäseniä. Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslausekkeen merkitys on täysin avoin.

Emme siis ole liittoutumattomia ulkopoliittisesti ja tilanteemme on itse asiassa pahin mahdollinen: yhteisen EU:n ulkopolitiikan johdosta sitoudumme myös mahdollisiin konflikteihin ilman sotilaallisia turvatakuita. Naton jäsenyyden tuomien turvatakuiden myötä tilanne olisi tasapainossa ja olisimme muiden EU-maiden kanssa samassa asemassa.

Usein esitetään, että Suomi on aina puolustautunut yksin eikä kukaan meitä auta ja näin tulisi toimia jatkossakin. Tosiasiassa Suomi ei ole itsenäisenä valtiona milloinkaan sotinut yksin. Vapaussodassakaan emme olisi ilman Saksan, Ruotsin ja Viron tukea päässeet irti Venäjästä. Talvisodassa joukossamme oli useita pataljoonia muualta tulleita vapaaehtoisia. Esimerkiksi ruotsalaiset vapaaehtoiset vastasivat lähes kokonaan Lapin puolustuksesta kärsien n. 200 miehen tappiot. Saimme myös materiaalista tukea ja länsimaiden Staliniin kohdistamalla painostuksella oli meille edullinen vaikutus.

Olisimme maaliskuussa 1940 ehkä tulleet miehitetyiksi ilman tätä tukea. Jatkosodan torjuntavoitot 1944 eivät olisi toteutuneet ilman Saksan tukea, mm. viime hetkellä saatiin kipeästi kaivattuja panssarintorjunta-aseita. Stalinin oli myös huomioitava Saksan joukot pohjoisessa jolloin Suomi saattoi keskittää omia joukkojaan painopisteeseen Kannakselle. Saksalaisen ”Osasto Kuhlmeyn” merkitys oli ratkaiseva torjuttaessa suurhyökkäystä Kannaksella.

Nykyisin olemme kaikkien resurssiemme suhteen riippuvaisia muista valtioista, mutta mahdollisten sotajoukkojen tulemisesta tueksemme kriisin sattuessa meillä ei ole mitään takeita.

Suhtaudun surunsekaisella hilpeydellä hokemaan, että Suomella on nk. Nato-optio. Ei ole mitään optioita tai välimuotoa – turvatakuisiin ollaan joko sitouduttu tai sitten ei. Käsite Nato-optio on analoginen sen kanssa, että kuka tahansa meistä kertoisi omistavansa palovakuutusoption.

Jotkut väittävät, että Naton myötä meille tulee palkka-armeija ja menot kasvaisivat. Kukin Naton jäsen vastaa itse oman alueensa puolustamisesta sopivaksi katsomallaan tavalla. Suomen maanpuolustuksen ja maanpuolustustahdon perusta on yleinen asevelvollisuus ja näin tulisi olemaan myös mahdollisen Naton jäsenyyden koittaessa. Uskomuksessa pitää kyllä paikkansa se, että palkka-armeija on liian kallis koko maamme puolustamiseen.

Yleisesti luullaan, että Nato-jäsenyyden myötä joutuisimme lähettämään sotilaitamme eri puolille maailmaa ”hyökkäysoperaatioihin, kuten Irakiin”. Hyökkäys Irakiin ei ole ollut Nato-operaatio. Esimerkiksi Saksa ja Ranska kieltäytyivät osallistumasta siihen, koska eivät katsoneet sen olevan Naton artikla 5:n mukaista. Artikla 5 määrää keskinäisestä avunannosta, mikäli joku jäsenmaa itse joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja näin ei tässä tapauksessa ollut.

Ei pidä myöskään kuvitella, että Nato-jäsenyyden myötä voisimme unohtaa oman armeijamme ylläpitämisen tai voisimme armeijalle suunnattavaa resurssia oleellisesti vähentää. Kunkin jäsenen on lähtökohtaisesti itse kyettävä hoitamaan oman alueensa puolustaminen, eihän muuten voida muitakaan mahdollisissa kriiseissä tukea.

Mitä hyvää voisi Suomi odottaa vakavan kriisin koittaessa jos olisimme Natossa? Hyötyisimme varmasti tilannekuvan muodostamisessa ja ylläpitämisessä, ilmapuolustuksessa (apua voisi saada tunneissa) sekä  meripuolustuksessa (apua voisi saada muutamassa vuorokaudessa).

Jäsenyyden huonona puolena pidän, että maajoukkoja tuskin saamme avuksemme tänne Suomeen. Sen sijaan voi olla, että Suomi olisi maavoimien osalta se jäsen jolta tukea odotetaan.

Sanotaan, että Venäjä ei pidä siitä, että Suomi olisi Naton jäsen. Ei varmaan. Ei Venäjä pitänyt siitäkään, että Baltian maat ja Puola liittyivät. Alkuun oli patsaskiistoja ja kaikenlaista epäluuloa sekä nokittelua. Johtuivatko nämä nokittelut Nato-jäsenyydestä vai olisiko sellaista esiintynyt joka tapauksessa Jeltsinin kauden jälkeisessä Venäjän myllerryksessä?

Nykyisin Puolalla ja Venäjällä on paremmat ja ennen kaikkea vakaammat suhteet kuin vuosikymmeniin. Virokin on lopulta saanut rajasopimuksen Venäjän kanssa.

Mikäli tilanne esimerkiksi Itämerellä, Suomenlahdella, vaikkapa jonkinlaisen laajemman taloudellisen kriisin tai luonnonmullistuksen tai vastaavan seurauksena alkaisi eskaloitua, halunnee Venäjä turvata kaikin keinoin Pietarin ja Kannaksen satamat ja pääsynsä niihin. Ne ovat Venäjälle elintärkeitä. Venäjä tekisi tavalla tai toisella julistuksellisen sotilasdoktriininsa mukaisesti suojapuskurin Pietarin eteen (vrt. Krim, kooltaan Etelä-Suomen luokkaa). Tällöin kriisin osallisina olisivat eittämättä Nato, Venäjä sekä valitettavasti myös Suomi, halusimme me sitä tai emme – tai olisimme Naton jäseniä tai emme. Mikäli emme taipuisi Venäjän tahtoon suhtautuisi se meihin kuitenkin kuin Nato-maahan.

Jukka Kopra, kansanedustaja, Kansallinen Kokoomus rp