Suomen Nato-jäsenyys etenee kovaa vauhtia. Liittymispöytäkirja on allekirjoitettu ja Suomi on Naton tarkkailijajäsen. Poliittisessa mielessä seuraava askel on muiden jäsenmaiden toimesta tapahtuva Suomen jäsenyyden ratifiointi, sotilaallisesti seuraavaksi aletaan laatia Nato-Suomen puolustussuunnitelmaa. Jäsenyysprosessin alku ei ole sujunut kitkatta, vaan olemme esimerkiksi saaneet kummastella Turkin kyseenalaistavaa toimintaa suhteessa Suomen jäsenyyteen. Sellaiseen meidän on syytä tottua.

Nato-jäsenyyden myötä Suomi nousee turvallisuuspolitiikan divarisarjasta liigaan. Maailman ja erityisesti Euroopan turvallisuusasiat ovat eri tavalla läsnä Nato-Suomen arjessa, teoillamme ja tekemättä jättämisillä on aiempaa laajempi merkitys. Meihin ei välttämättä jatkossa enää suhtauduta hyväntahtoisesti nyökytellen vaan olemme vahvemmin mukana kansainvälisessä pelissä, jossa osapuolet hyödyntävät tilanteita ja näkökulmia sumeilematta omien tavoitteidensa edistämiseksi. Turkki on tästä jo tarjonnut esimerkkiä, ja veikkaan, että se on vasta alkua.

Yksi Nato-pohdintojen osa-alue on Suomeen toivotut tai mahdollisesti sijoitettavat tukikohdat. On totta, että tukikohdilla voi olla merkittävä aluetaloudellinen vaikutus ostopalvelujen ja tarvittavan huollon myötä. Erityistä taktista tai operatiivista perustetta Suomeen sijoitettaville Nato-tukikohdille voi olla vaikea löytää. Tämä toki ratkeaa Naton puolustussuunnittelun myötä, mutta epäilen, että lopputulema on se, ettei Suomeen pysyviä sijoituksia tehdä.

Hurjin ehdotelma on koskenut Lappeenrannan lentokentän ottamista Nato-käyttöön. Ajatus siitä, että kaakkoisrajalle sijoitettaisiin Naton ilmaoperaatioihin tarvittavia toimintoja on suoraan sanottuna pähkähullu – ja sanon tämän, vaikka itse olenkin lappeenrantalainen. Sellaiseen ei ole tarvetta, sillä nykyaikainen ilmasodankäynti tapahtuu hyvinkin pitkien etäisyyksien takaa ja erityisesti tukeutuen sellaisiin alueisiin, joihin vihollisen vaikutuskyky on mahdollisimman vähäinen.

Puolustussuunnittelun myötä ratkennee se, millaisia järjestelyjä tehdään Suomen materiaalivalmiuden ja -huollon suhteen ja millaista apua Natolta mahdollisessa kriisitilanteessa saamme. Joka tapauksessa Suomi voisi toimia eri Nato-maiden joukkojen kouluttajana olosuhteissa, joissa meillä on hyvää erikoisosaamista. Esimerkiksi Jääkäriprikaati Sodankylässä on maailmalla arvostettu arktisen sodankäynnin osaaja ja sen yhteyteen olisikin hyvä perustaa Naton arktisen sodankäynnin koulutus- ja osaamiskeskus. Sodankylässä koulutetaan jo nyt kumppanimaidemme sotilaita ja kyse olisi tämän aseman vakinaistamisesta, laajentamisesta ja virallistamisesta. Samoin Maasotakoulu voi etelämpänä tarjota koulutusta metsäisissä ja järvisissä olosuhteissa tapahtuvaan sodankäyntiin.

Mahdolliset Nato-tukikohdat ja puolustusjärjestelmät ovat juuri niitä sotilasteknisiä toimia, joista myös Venäjä on toistuvasti puhunut. Sotilasteknisiä toimia toteuttavat siis kaikki osapuolet ja niillä osaltaan ylläpidetään voiman tasapainoa alueella. Jos Nato-Suomi lisää puolustusjärjestelyjä idän suuntaan, Venäjä lisää omalle puolelleen voimaa vastaavasti ja siihen heillä on täysi oikeus. Venäjän johto tietää varsin hyvin, ettei Nato ikinä hyökkää sinne. Maan sisäisessä propagandassa tilannekuva on rakennettu toisenlaiseksi, sillä nykyisen johdon vallassa pysymisen varmistamiseksi omille kansalaisille markkinoidaan valheellista uhkaa ja viholliskuvaa Natosta.

Suomen tuskin kannattaa ensisijaisesti tavoitella tilannetta, jossa varustelun määrä edelläkuvatulla tavalla lähialueellamme kasvaisi. Nato-Suomen puolustus voidaan luoda lukuisin eri keinoin sellaiseksi, että se pitää ja on raudanluja. Tämän suhteen ratkaisevassa roolissa on tuleva puolustussuunnitelmaprosessi ja sen myötä määritettävät valmiudet ja rakenteet, joiden avulla Suomi valmistautuu mahdollisiin konflikteihin ja  puolustautuu tarvittaessa.